100,7kg, -0,1kg (tot. -5,3kg)
Paino putoaa. Sata grammaa lähti taas kävelemään. Mainiota.
Erityisen ilahduttavaa tämä pieni pudotus on siksi, koska söin eilen sen turmiollisen berliininmunkin, josta pistin kuvankin eiliseen postaukseen (ensimmäinen kuva muuten tässä blogissa). Eilinen todista siis sen, että munkin hotkaisu ei kaada koko rakennelmaa, vaan juna voi puksuttaa eteenpäin tuollaisesta herkkuhetkestä huolimatta.
Tasapainotin toki iltaa kohden: söin päivälliseksi purkillisen rasvatonta rahkaa vadelmien kera. Oli ihan hyvää ja ennen kaikkea täyttävää. Myöhään illalla pistin poskeeni vielä aimo palasen savulohta – se nyt oli vähän turhaa. Pointti on kuitenkin se, että 10-pisteen munkin syömisen jälkeen tilanne voidaan ottaa haltuun aika pienellä vaivannäöllä. Koen kehittyneeni oman ruokailuni tarkkailussa; itsetuntemukseni on parempi kuin ennen. Olen siitä iloinen.
Mikä oivallus nyt on sitten kiteytynyt? Seuraavaa juttua pohdin jo pari iltaa sitten lenkillä ja eilen yöllä, kun skypeilin ystäväni kanssa valtameren taakse. Hänellä on myös paino-ongelmia, ja hän on aidosti kiinnostunut projektistani ja löydöistäni. No, tässä tulee yksi:
Jos haluat onnistua painon pudotuksessa, tyydy pudottamaan painoasi hitaasti ja pyri pudottamaan sitä hitaasti. Vanha viisausahan on, että painon putoaminen on pysyvää, kun se putoaa riittävän hitaasti. Tuota ei vain moni pudottaja halua uskoa. Syyt ovat monet. Itse nuorempana koin, että elämä menee ohitse ja halusin siksi pudottaa nopeasti. Koin että joku puolen vuoden ajanjakso on aivan tuhottoman pitkä, eikä minulla ole mahdollisuuksia pistää elämääni telakalle niin pitkäksi aikaa. Muutoksen pitää tulla tosi pian.
Joku saattaa myös kokea, että ylipainoisena elämä on niin tuskallista, että muutoksen pitäisi olla nopea: pikaisesti ihanaan hoikkaan oloon. Sitten yritetään tehdän rajuja suunnanmuutoksia.
Se ei vain toimi noin. Syy on seuraava: Kun pudotetaan painoa, tavoite on tietenkin, että lopputulos on pysyvä. Tämä on mahdollista vain siten, että opetellaan uusi tapa elää ruoan ja liikkumisen kanssa. Monet ajattelevat, että ensin pudotetaan kilot pois ja sitten opetellaan uusi elämä. Mutta ei se noin mene. Uusien tottumusten opettelu ja vanhan kitkeminen pois ovat aikaaviepää ja määrätietoisuutta vaativaa puuhaa. Uusia elämäntapoja ei opita hetkessä, vaan niiden sisäistämiseen menee aikaa.
Aika uusien elämäntapojen opettelulle on juurikin tuo pudottamiseen käytettävä aika. Ja mitä pidempi tuo aika on, sitä paremmin uudet hyvät tottumukset sisäistetään ja ne tulevat osaksi elämän rutiinia. Sen tähden on oikeastaan tärkeää, että ei edes yritä pudottaa kovin nopeasti.
Pikaisten pudottamisten ongelma on myös se, että ne vaativat usein hyvin poikkeavaa ruokavaliota. Mutta tällaista meininkiä ei ihminen jaksa hirveän montaa viikkoa vetää. Kun sitten iskee kyllästyminen ja tympääntyminen on tosi suuri vaara, että kilot humahtavat takaisin. Keho ottaa menetetyn massan pian haltuunsa. Vyön kiristelyyn kyllästynyt pudottaja ei enää jaksa pinnistellä vaan antaa mennä: suloiset vanhat ruokailutavat tuntuvat mukavan helpoilta, ruoka on hyvää ja syöminen mahtavaa.
Kun pyrkii tarpeeksi hitaaseen pudottamiseen, omaa elämäntyyliä on toki muutettava, mutta ei traagisen paljon. Koska muutokset ovat kohtuullisia, niiden kanssa voi elää ja paine siirtyä vanhaan ei ole niin suuri. Pienten muutosten kanssa on helppoa pudottaa painoa siten, että saa syödä hyvänmakuisia ruokia ja joskus vähän herkutellakin. Kun elämä ei ole vyönkiristämistä, sellainen ruokavalio on mahdollinen, jossa ei joudu näkemään nälkää. Tuloksena on vähittäinen tottuminen uusille hyville tavoille ja hidas mutta varma painonlasku.
Johtopäätöksenä tästä kaikesta on kiteytynyt seuraava oivallus: kun ryhtyy pudottamaan painoa, pitää ottaa tietoiseksi lähtökohdaksi hidas pudotustahti ja asettaa tavoite riittävän kaukaiseen aikaan. Senkin tavoitteen eteen joutuu tekemään töitä, mutta lopputuloksen saavuttaminen on realistista.
vararengas veks 